PVLOGLE:n kilta järjesti 30. toukokuuta avec-päivällisristeilyn Pyhäjärvellä. Tämä killan ensimmäinen risteily keräsi 19 osallistujaa m/s Silver Sky -laivalle.

Lähdimme päivälliselle Laukontorin rannasta.

Kahden tunnin risteily alkoi runsaalla päivällisellä, jonka alkuruokapöytään oli erityisesti panostettu. Laivalla oli aika vähän muita risteilijöitä, joten ruokailu kävi sujuvasti eivätkä muiden pöytien äänet häirinneet vilkkaita pöytäpuheita.

Aurinkoinen alkukesän sää oli paras mahdollinen risteilylle. Pyhäjärvi oli houkutellut mukavasti muitakin vesillä liikkujia. Saimme muun muassa seurata kirkkoveneiden soutua.

Tampereen tutut alueet näyttivät järveltä katsottuna hienoilta. Erityisesti mieleen jäi Varalan urheiluopiston vehreä rinne. Komeita asuinrakennuksia on myös ilmaantunut viime vuosina Tampereen rannoille. Kaksi tuntia oli varsin sopiva risteilyaika. Palasimme tyytyväisin mielin ja täysin vatsoin takaisin Laukontorille.

Teksti Leo Ukkonen, kuvat Jussi Ruusila

Torstaipäivä 19.4.2018 oli kauniin keväinen kun saavuimme Riihimäelle varuskunnan portille. Majuri Markku Hapulahti kiisi paikalle polkupyörällään ja otti meidät ystävälliseen huomaansa.

Hän esitteli meille Riihimäen varuskunta-alueen ennen kuin johdatti 40 hengen ryhmämme Logistiikkakoulun auditorioon. Koulun johtaja everstiluutnantti Mika Sepling esitteli Puolustusvoimien logistiikkalaitokseen kuuluvan Logistiikkakoulun organisaation sekä toiminnan ja majuri Hapulahti kertoi varuskunnan historian.

Riihimäen varuskunta on historiansa aikana käynyt läpi monenmoista myllerrystä. Varuskunta perustettiin vuonna 1909 Riihimäki-Pietari radan solmukohtaan suojaamaan Pietaria mahdolliselta saksalaisten hyökkäykseltä. Vuonna 1918 maaliskuussa venäläiset luovuttivat varuskunnan punaisille. Saksalaiset valtasivat sen kuukautta myöhemmin ja luovuttivat Suomen armeijan joukoille. 1920-luvun alusta 40-luvun puoliväliin varuskunnassa toimi mm. hevossairaala, kenttätykistörykmentti ja kenttälennätinpataljoona. Sotavuosina varuskunta toimi myös koulutuskeskuksena. Viestirykmentin toiminnan Riihimäen varuskunnassa katsotaan alkaneen 4.12.1944.

Vuoden 2015 rakennemuutoksen seurauksena varuskunnasta tuli osa Panssariprikaatin hallinnoimaa Hattula-Riihimäki varuskuntaa. Alueella sijaitsevat Logistiikkakoulun lisäksi Puolustusvoimien logistiikkalaitokseen kuuluvan Sotilaslääketieteen keskuksen johto-osat, Panssariprikaatin Elektronisen sodankäynnin keskus, Maasotakouluun kuuluva Viestikoulu sekä Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen osia. Alueella toimii myös Puolustusvoimien yhteistyökumppaneita.

Makoisan lounaan jälkeen retkemme jatkui Riihimäen Metsästysmuseoon. Museopalvelupäällikkö Perttu Matero esitteli meille museon näyttelyt.

Museolta suuntasimme Lopelle ja Marskin Majalle. Paikan isäntä Teuvo Zetterman kertoi meille erittäin eloisasti majan ja paikan historian.

Talvella 1941-42 kenraalimajuri Raappana mietti lahjaa sotaväen ylipäällikkö marsalkka Mannerheimille. Tulos oli arkkitehti Eino Pitkäsen suunnittelema metsästysmaja.

Maja rakennettiin kolmessa kuukaudessa Lieksajärven rantaan.
Se luovutettiin marsalkalle 5.6.1942; edellisenä päivänähän marsalkka oli varattu.

Maja purettiin kiireellä elokuussa 1944 ja sitä piiloteltiin valvontakomissiolta vuoden päivät. Uusi paikka majalle löydettiin Leppäniemen kartanon mailta Lopelta. Marsalkka teki kaupat viihen hehtaarin alueesta 18.4.1945. Tämä metsäpalsta oli muuten ainut pala suomalaista maata, minkä marsalkka Mannerheim ikänään omisti.

Marsalkka Mannerheimin kuoleman jälkeen paikan osti Metsähallitus. Vuonna 1958 se siirtyi Upseerijärjestöille,jotka avasivat sen seuraavana vuonna avoimeksi matkailukohteeksi.

Päivä oli pitkä mutta erittäin antoisa. Kiitokset retkestä kiirivät paluumatkalla pitkin bussia. Raikuvat kiitokset sai myös luottokuskimme Henkka Marjamäki.

Taksti Marja Salovaara ja Leo Ukkonen
Kuvat Marja Salovaara ja Markku Rauhalahti

Tampereen Komediateatterissa esitettiin la 7.4. 2018 Panu Rajalan loistavasti kirjoittama näytelmä Päämäärä Tuntematon. Ennako-odotuksia pikku ryhmällämme ei ollut vaan avoin mieli ottaa vastaan mitä tuleman piti. Ja sitähän tuli.

Ydinjoukkomme kulttuurin ja historian parissa

Päämäärä Tentumeton iski meihin kuin täysosuma. Panu Raipia oli dramatisoinut Väinö Linnasta kertovan draaman, jonka ainut tulkki oli näyttelijä Tuukka Huttunen. Hän venyi vaivatta yli 20 rooliin näytellen välillä oman videokuvansakin kanssa.

Tuukka itse kertoo omin sanoin tuntemuksiansa:
” Heti työskentelyn alkuvaiheessa, tutustuessani näytelmään, olin todella innoissani. On upea mahdollisuus ja haaste päästä tekemään samassa näytelmässä yli kaksikymmentä roolia. Ja millaisia rooleja. Tuntemattoman sotilaan koko kirjo! Kaiken kruununa itse Väinö Linna, jonka nahkoihin asettuminen oli koko prosessin ehdottomasti mielenkiintoisin ja herkullisin mutta myös haastavin tehtävä.”

Kaikissa näytelmän rooleissa ja koko tekemisessä oli selvästi aistittava innostus ja vaivattomuus. Ilmankos Tuukka kertoi: ”Koko prosessi oli todella intensiivinen, innostava ja inspiroiva ja ehkä juuri tästä syystä, suuresta työmäärästä huolimatta, jotenkin helppo”. Katsoja tempautui mukaan tapahtumiin ja nautti roolisuorituksista siinä määrin ettei näytelmän olisi suonut loppuvan lainkaan.

Muodostimme nopeasti fanikerhon ja kävimme kiittämässä Tuukkaa unohtumattomasta elämyksestä

Teksti Marja Salovaara, kuva Leo Ukkonen

Meitä kiltalaisia oli 22 hengen porukka,joka katsoi 15.1.2018 kolmannen version Väinö Linnan romaanin ”Tuntematon sotilas” pohjalta tehdyn kolmituntisen elokuvan.

Etukäteen mietin, että elokuva tuntuu varmaan kamalan pitkältä. Mutta niin ei käynyt. Nuo kolme tuntia menivät nopeasti, joskaan eivät koko aikaa ihailua ja ihmetystä tuntien.

Alla muutama vertaileva kommentti kiltalaisilta:

– Elokuva oli koskettava ja katsomisen arvoinen. Taistelukohtaukset efekteineen olivat erittäin vaikuttavia. Oli myös hienoa, että elokuvaan oli liitetty kohtauksia kotirintamalta. (mies)

– Välillä minusta tuntui siltä kuin kiviä ja multaa olisi lentänyt niskaani ja silmiini. Sodan kaameus iski joka soluni ytimeen. Usein jouduin sulkemaan silmäni.(nainen)

– Oli tosi hyvä. Elokuva oli saatu nykyajan formaattiin hyvillä näyttelijöillä kuitenkin säilyttäen Linnan alkuperäisen ajatuksen sodan kauhuista. Kolme tuntia meni nopeasti. (mies)

– Oli melkein yhtä hyvä kuin alkuperäinen Edvin Laineen versio. (mies)

– Vertasin koko esityksen ajan automaattisesti tätä uutta versiota Edvin Laineen ohjaukseen ja roolihahmoihin. Laineen versio voitti aina. Uusi versio ei mielestäni tuo mitään oleellista lisää Tuntemattomaan mutta turhaa kikkailua kyllä. (nainen)

– Elokuva oli koskettava ja katsomisen arvoinen. Taistelukohtaukset efekteineen olivat erittäin vaikuttavia. Oli myös hienoa, että elokuvaan oli liitetty kohtauksia kotirintamalta. (mies)

– Roolisuoritukset ja näyttelijöiden habitus ei missään kohtaa yltänyt Laineen näyttelijöiden tasolle. Erityisesti minua harmitti lottien arvokkaan ja ankaran työn halveksunta. Tiedän kyllä että Väinö Linna tahtoi näin tehdä. Syy lienee henkilökohtainen ja motiivi arveluttava. (nainen)

Teksti Marja Salovaara

PVLOGLE:n kilta järjesti 7. marraskuuta avec-vierailun Poliisimuseoon. Tutustuimme aluksi Maritta Jokiniemen asiantuntevalla opastuksella Järjestys romahtaa 1917 -näyttelyyn.

Vierailupäivänämme oli kulunut tasan sata vuotta Venäjän lokakuun vallankumouksesta. Näyttelyn kuvien ja esineiden avulla selvisi hyvin, miten Suomen poliisivoimiinkin ulottuneet venäläistämistoimenpiteet ja Venäjän vuoden 1917 rauhattomuudet johtivat järjestyksen romahtamiseen Suomessa.

Kurinpitovälineitä esillä keskellä näyttelysalia

Tarve järjestyksen ylläpitoon ja uusien poliisien kouluttamiseen oli rauhattomissa oloissa suuri. Tarvetta toteutettiin muun muassa perustamalla syksyllä 1917 Porvoon Saksanniemeen senaatin tukema ratsupoliisikoulu, jonka lyhyeksi jäänyt toiminta oli näyttelyssä valokuvin ja tekstein kattavasti esillä.

Ryhmäkuvan taustalla vuoden 1917 symboliikkaa

Opastetun kierroksen päätti tiivis kuvasarja poliisin toiminnan kehittymisestä Suomessa itsenäisyyden eri vuosikymmeninä. Tämä kohde olikin sopiva johdanto museon perusnäyttelyyn, johon tutustuimme omatoimisesti vierailun päätteeksi.

Teksti Leo Ukkonen, kuvat Sinikka Ukkonen ja Maritta Jokiniemi

Raine Narva piti 27.9. Logistiikkalaitoksen auditoriossa ikimuistoisen esitelmän Maj Gubaan suuntautuneesta kaukopartiohyökkäyksestä tammikuussa 1942. Esitelmä perustuu hänen isänsä Toivo Narvan muistiinpanoihin ja valokuviin tältä retkeltä. Kohde oli Murmannin rata joka piti katkaista.

Toivo V. Narva työskenteli tiedotuskomppaniassa talvi- ja jatkosodassa.

Lähes 1500 km pitkä Murmannin rata rakennettiin 1915-1917. Rakentajia oli 70.000, pääosin vankeja. Näistä menehtyi 25.000. Rata oli Puna-armeijan ja sittemmin Neuvostoliiton elinsuoni, jonka merkitystä ei voi yliarvioida. Sitä pitkin mm. Liittoutuneiden sotilasapu virtasi Neuvostoliitolle toisen maailmansodan aikana.

Jälkeensä Toivo Narva jätti noin 600 valokuvaa, 300 negatiivia, karttoja ja 750 kirjeitä. Nämä kulkeutuivat hänen kuoltuaan vuonna 1990 isossa puuarkussa kotitalon vintille Loimaalle.

Kesällä 2013 Raine Narva oli mukana sotahistorian matkalla Rukajärvellä ja kiinnostui isänsä sodanaikaisista jalanjäljistä.Tämän matkan jälkeen hän avasi arkun ja se osoittautuikin oikeaksi Rukajärven suunnan sotahistorian ”aarrearkuksi”.

Sissiretki alkoi Majuri Arnold Majewskin käskyn mukaan:

Hyvät härrat.
Me ole saatu marsalkkalta yks kunniakas tähtävä. Me hiihtää Muurmannin rata, pane rata poikki ja anta ryssä pistää meidät motti.
Sitte me ole kolme päivä motissa ja sitte me hiihtää takasi. Onko selvä? Onko mite kysymistä?

Lähtöpäivä Särkijärveltä Maj Gubaan 14.1.1942. Hiihtäjät 1924 sotilasta nelijonossa, hevoset 247 rekineen keskellä. Kolonnan pituus 3–5 km ja leveys 0,5 km. Kuva Toivo V. Narva

Miehet lähtivät lievässä pakkaskelissä kohti rajaa. Kohde sijaitsi 70 km päässä rajasta. Menomatka sujui ongelmitta. Kohtalokasta monelle oli että Maj Guban palo sulatti hanget ja moni sotilas kasteli jalkineensa. Paluumatkalle pakkanen nousi 40 asteeseen ja siinä kelissä moni hiihti märin huopikkain. Seurauksena oli vakavia paleltumavammoja.

Retkellä tuhottiin 10 km Murmannin rataa ja poltettiin Maj Guban asemakylä. Omat tappiot olivat 4 kaatunutta sotilasta ja 4 hevosta. Lisäksi oli paljon paleltuneita sotilaita ja alikuntoisia hevosia. Pisimmillään osa sotilaista hiihti n. 300 km.

Teksti Marja Salovaara, kuvat Toivo Narva

Kilta jatkoi ulkomaan matkojensa sarjaa järjestämällä 7.9.-10.9. Krakovan matkan 30 osallistujan voimin. Matka alkoi torstaina 7.9. illansuussa. Majoituimme hyvissä ajoin Krakovan vanhan kaupungin kupeessa sijaitsevaan hotelli Matejkoon. Perjantaiaamuna 8.9. meitä odotti hotellin aulassa puolalainen oppaamme Elzbieta (Ella) Dendura, jonka johdolla aloitimme kello 9 vanhan kaupungin kierroksen hotellimme edessä olevalta aukiolta.

Oppaamme osoittautui hyvin suomen kielen taitavaksi ja erittäin asiantuntevaksi. Puolan ja Krakovan mielenkiintoinen historia tuli eloisasti esitellyksi vanhan kaupungin kierroksella, joka päättyi Wawelin kukkulalle. Päivän opastettu ohjelma päättyi vierailuun Schindlerin tehtaalle, jossa Oskar Schindler käytti työvoimana tuhatta juutalaista ja pelasti heidän henkensä. Tiloissa on esillä pysyvä näyttely, joka esittelee Krakovaa natsimiehityksen aikaa 1939-1945. Museon kapeilla käytävillä sai konkreettisen tuntuman, miten juutalaisten asema kurjistui miehityksessä. Erityisen koskettavaa oli verrata elokuun viimeisenä päivänä 1939 otettuja huolettomien ihmisten valokuvia seuraavien päivien miehityskuviin.

Schindlerin työhuone

Perjantai ilta ja lauantai olivat matkalaisten omaa aikaa. Aika ei tullut kenellekään pitkäksi, sillä katsottavaa ja ostettavaa oli yllin kyllin. Aurinkoinen ja lähes helteinen sää suosi edellisen päivän tapaan Karakovaan tutustumista.

Moni matkalainen käytti osan päivästä vierailemalla vanhan kaupungin lukuisissa kirkoissa

Sunnuntaina 10.9. kello 9 lähdimme oppaamme johdolla kohti 20 minuutin bussimatkan päässä sijaitsevaa Wieliczkan suolakaivosta, joka on Unescon maailmanperintökohde. Teimme noin kahden kilometrin kierroksen kaivoksen käytävillä, joiden varsilla oli eri kohteilla museoesineiden avulla kuvattu kaivoksen historiaa. Ella-oppaamme kertoi kierroksen aikana mielenkiintoisia yksityiskohtia kaivoksesta, jonka onkaloita kaivostyöläiset olivat koristelleet vuosisatojen kuluessa. Ryhmäkuva otettiin Pyhän Kingan kappelissa, jota kaivosmiehet olivat louhineet ja koristellet 66 vuotta.

Päivän opastettu ohjelma päättyi noin 60 kilometrin päässä Krakovasta länteen sijaitsevaan Auschwitzin keskitysleirimuseoon. Vierailimme ensin Auschwitz I -leirissä, jonka portin päällä on kuuluisa Arbeit macht frei -teksti. Keskitysleirivankien majoitustiloina toimineisiin punatiilisiin kasarmeihin sijoitetut valokuvat ja esineet olivat erittäin puhuttelevia kuten myös hirttolava, jossa leirin päällikkö Rudolf Höss hirtettiin vuonna 1947. Vierailu päättyi kolmen kilometrin päässä Auschwitz I:stä sijaitsevaan Auschwitz II:een eli Birkenauhun, joka oli varsinainen tuhoamisleiri. Siellä päättyi yli 1,1 miljoonan ihmisen elämä.

Monipuolinen matka onnistui kaikin puolin hyvin. Sää suosi, aikataulut pitivät ja kuljetukset toimivat. Ella-oppaamme oli aivan mahtava. Krakovan kaupungissa yllätti historiallisten rakennusten suuri määrä sekä aikanaan rakennettujen katujen ja aukioiden väljyys. Killan tavoitteena on jatkaa ulkomaan matkailua. Berliini sai kovasti kannatusta seuraavaksi matkakohteeksi.

Teksti Leo Ukkonen, kuvat Sinikka Ukkonen ja Jouni Vatanen

Aaro Olavi Pajari syntyi 17.7.1897 Asikkalassa. Ylioppilas Pajari aloitti opiskelunsa Hensingin yliopiston historialllis-kielitieteellisessä tiedekunnassa vuonna 1916. Syksyllä hän liittyi Lahden suojeluskuntaan ja lähti tammikuussa 1917 Vöyrin sotakouluun.

Vöyrissä koulutus muuttui saman tien tositoimiin. Saavuttuaan paikalle hän lähti puhdistamaan Pohjanmaata venäläisistä. Heinolan valtauksessa Pajari haavoittui vakavasti. Hänet jätettiin kuolleeksi luultuna hankeen, mistä hänet pelasti lapsuudenystävä. Tähän haavoittumiseen päättyi kersantti Pajarin ensimmäinen viidestä sodasta.

Pajarin sotakoulutus alkoi Viipurin ensimmäisellä upseerikurssilla. Täälläkin hänen omapäinen luonteensa tuli esiin. Vuonna 1919 upseerikokelas Pajari karkasi ilman esimiehensä lupaa Aunuksen sotaan.

Vuonna 1933 Tampereen kaupungin sosialistinen johto nosti Hämeenkadulle punaiset liput juhlistamaan sosialidemokraattien puoluekokousta. Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin päällikkö everstiluutnantti Pajari päätti poistaa liput ”tilanteen rauhoittamiseksi”. Hän johti itse upseerijoukkoaan. Siitä seurasi 20 päivän kotiaresti ja maanlaajuinen kuuluisuus. Sosialistit antoivat lippujupakan anteeksi vasta talvisodassa.

Syksyllä 1939 Pajarista tuli jalkaväkirykmentti 16:n komentaja. Hänen johtamansa Tolvajärven taistelu 12. joulukuuta oli ensimmäinen suomalainen hyökkäysvoitto talvisodassa. Pajari ylennettiin everstiksi.

Eversti Pajari oli jatkosodan alkaessa 18. divisioonan komentaja. Hänen joukkonsa ”juoksivat läpi Kannaksen” kuukaudessa. Pajari sai ensimmäisen Mannerheim-ristinsä syyskuussa ja hänet ylennettiin kenraalimajuriksi.

Välirauha solmittiin syyskuun 19. päivä 1944. Pajarin divisioona siirrettiin Pohjois-Suomeen karkottamaan saksalaiset Suomesta. Näin alkoi kenraali Pajarin viides sota. joka päättyi jo lokakuun 21 päivä. Hänet pidätettiin valvontakomission käskystä, mutta vapautettiin pian syytöksistä. Sodan jälkeen kenraali Pajari toimi tykistön tarkastajana.

Pajari oli hyökkäyskenraali, joka rakasti esiintymistä. Asemasodan aikana hän mm. järjesti lätkämatseja ja oopperaesityksiä sekä rakennutti ratsastus- ja ampumaradan. Pajarin ja hänen miestensä välille muodostui poikkeuksellisen voimakas side. Jo sodan aikana miehet alkoivat kutsua itseään ”Pajarin pojiksi”

Pajari kärsi pitkään sydänvaivoista ja hän kuoli sydänkohtaukseen työmatkalla Pohjanmaalla vuonna 1949 . Hänen kunniamerkkinsä siirtyivät Kari Pajarille ja sitten tämän ex-vaimolle Outi Kousalle. Vuonna 1996 Kousa salakuljetti kunniamerkit Britaniaan ja laittoi myyntiin Sothebyn huutokauppaan.

Aaro Pajarin perilliset ryhtyivät toimiin huutokaupan estämiseksi ja saivatkin mitalit palautettua Suomeen. Seurasi kymmenen vuoden oikeudenkäynti, jonka jälkeen Pajarin tyttäret lahjoittivat perintöosuutensa valtiolle. Tämän jälkeen Outi Kuosan omistusoikeus mitaleihin purettiin ja kunniamerkit annettiin Kansallismuseoon.

Teksti ja kuvat Marja Salovaara

.

PVLOGLE:n kilta järjesti 5.4. Puolustusvoimien logistiikkalaitoksen esikunnassa tilaisuuden, jossa kenraalimajuri Kalervo Sipi piti esitelmän otsikolla Mannerheim ja naiset. Esitelmä keräsi yli 30 kuulijaa. PVLOGLE:n kiltalaisten lisäksi tilaisuuteen osallistui Tampereen Reserviupseerien senioreja ja Lentovarikon kiltalaisia.

Aikanaan Puolustusvoimien Materiaalilaitoksen johtajana toiminut Kalervo Sipi on perehtynyt vuosikymmenten ajan Carl Gustaf Emil Mannerheimin vaiheisiin. Esitelmänsä tärkeimmiksi lähteiksi Kalervo Sipi mainitsi venäläisen Leonid Vlasovin tuotannon, Teemu Keskisarjan kirjan Hulttio ja Raija Orasen kirjan Metsästäjän sydän.

Esitelmän aluksi kuulimme kuvien kanssa kattavan esityksen Mannerheimin nuoruudesta ja urasta. Kuulijoilla oli ennen esitelmää varmaan tiedossa Chevalier-kaartissa palvelleen Mannerheimin järkiavioliitto Anastasia Arapovan kanssa. Uutta tietoa noilta ajoilta tuli monille vapaaherratar Alfhild Scalon de Colignyn merkityksestä Mannerheimin vuokraemäntänä ja suosittelijana. Myös keisarinna Maria Feodorovnan suuri vaikutus Mannerheimin elämään lienee ollut vähemmän tunnettu. Kylmästä avioliitosta syntyneiden tyttärien Anastasian ja Sophien vaiheet tulivat perusteellisesti esitellyiksi.

Kenraalimajuri Sipi kuvaili monipuolisesti Mannerheimille vuosikymmenten aikana eri tavoin läheisiksi tulleita naisia, muun muassa kreivitär Betsy Schuvalovaa, ruhtinatar Maria Lubomirskaa, Kitty Linderiä ja kreivitär Gertrud Arcoa.

Esitelmänsä päätteeksi Kalervo Sipi valotti Mannerheimin arvostavaa suhtautumista naisiin ja erityisesti lottiin, joita hän kiitti muun muassa viimeisessä ylipäällikön päiväkäskyssään 31.12.1944. Kalervo Sipi muistutti kuulijoita myös Mannerheimin Suomen äideille myöntämästä Vapaudenrististä, joka on siihen liittyvän ylipäällikön päiväkäskyn kanssa edelleen esillä Suomen kirkoissa.

Noin tunnin kestänyt asiantunteva ja monipuolinen esitys sai kuulujoilta raikuvat aplodit. Killan toimintasuunnitelmassa on järjestää syksyllä seuraava esitelmätilaisuus. Kuullun esitelmän tasoisen esitelmän järjestäminen tulee olemaan vaativa tehtävä killan hallitukselle.

Teksti Leo Ukkonen, kuva Sinikka Ukkonen

PVLOGLE:n kilta on aloittanut yhteistyön Lentovarikon Killan kanssa. Ensimmäinen käytännön osoitus yhteistyöstä oli avec-kiltavierailu Lentovarikon Killan perinnehuoneeseen 23. helmikuuta.

Isäntämme Lentovarikon Killan 2. varapuheenjohtaja Juhani Ronumäki oli meitä vastassa Vuoreksen portilla ja johdatti meidät Vuoreksenlammin rannalla olevaan rakennukseen, jonka tiloissa perinnehuone sijaitsee.

Vierailun aluksi Puolustusvoimien logistiikkalaitoksen Järjestelmäkeskuksen Ilmajärjestelmäosaston päällikkö, insinöörieversti Juha-Matti Ylitalo esitteli monipuolisesti Vuoreksen ja alueella toimineiden joukkojen historiaa sekä nykyisen Ilmajärjestelmäosaston toimintaa.

Esittelyn jälkeen siirryimme Juhani Ronumäen (vas) johdolla perinnehuoneeseen, jossa meitä odotti Lentovarikon Killan kunniapuheenjohtaja Aarno Saramäki (oik). Nämä herrasmiehet ovat olleet omalla työpanoksellaan ratkaisevassa asemassa perinnehuonetta pystytettäessä ja uudistettaessa. Heidän asiantuntevassa opastuksessaan saimme tutustua esineiden ja valokuvien avulla ilmavoimiemme sekä Lentovarikon ja sen edeltäjä- ja seuraajaorganisaatioiden mielenkiintoiseen historiaan.

Tekniikan kehitys kävi selväksi rajalliseen tilaan oivallisesti valitun esineistön avulla. Valokuvista ja niiden teksteistä kävi ilmi tiivis yhteishenki ja tekemisen meininki. Selväksi tulivat myös lukuisat organisaatiomuutokset. Esittelykierroksen jälkeen meillä oli vielä tilaisuus tutustua omatoimisesti perinnehuoneeseen ja saada lisätietoa isänniltämme.
Lämminhenkinen vierailu vakuutti meidät Lentovarikon Killan aktiivien innosta tallentaa talkootunteja laskematta ilmavoimiemme historiaa.

Teksti Leo Ukkonen, kuvat Sinikka Ukkonen